Taas uusi viikko ja uudet kujeet!
Miten teidän viikonloppu sujui?
Itselläni oli kiva viikonloppu. Hiuksistani katosi puolet :)
Elikkäs kävin kampaajalla. Nyt on minullakin muotitukka; pitkä polkka.
Tykkäään hiuksista paljon, mutta kyllähän sitä aina sydämestä kirpasee, kun harjatessa hiukset yhtäkkiä loppuvatkin.
Hyvää se kuitenkin hiuksille tekee, että ne välillä poikkasee oikein kunnolla.
 |
| Tällä inspiraatiokuvalla omat hiukseni ovat toteutettu. |
Olen tässä syksyn pimetessä yrittänyt rakentaa elämästäni terveellisempää ja rutiininomaisempaa. Olen siinä jatkuvasti epäonnistunut. Enkä ymmärrä miksi? Puolisoni kanta asiaan on, etten halua muutosta tarpeeksi. Itse en ole samaa mieltä. Ei se ole halusta kiinni. Se on jotenkin epäonnistumisen pelkoa. Kannattaako edes kokeilla jos todennäköisesti epäonnistun?
Keskustelimme tästä aiheesta myös viimeksi PT:ni kanssa. Olen pedantti, jonka pitää aina onnistua kaikessa. En itse kuvailisi itseäni pedantiksi, koska ulkonäköni ei vastaa pedantin ihmisen ulkonäköä. Tai ainakin itselläni on sellainen mielikuva, että pedantit ihmiset ovat tarkkoja myös ulkonäöstään: ovat todella laihoja ja pukeutuvat hyvin. Itse en ole edes normaalipainoinen saatikka pukeutuisin hyvin. Rakastan vaatteita ja muotia, mutta en valitettavasti voi pukeutua niin kuin haluan, koska kokoiselleni ei tehdä sellaisia vaatteita.
Miksi siis kituutan tässä kropassa, kerta en voi olla omaitseni näissä säkkivaatteissa?
Onko tosiaan kyse vain tahdosta? Vai kuitenkin pelosta?
Olen tähän mennessä elämässäni onnistunut lähes kaikessa. Nämä kaikki asiat ovat liittyneet koulunkäyntiin tai parisuhteisiin. Ulkonäköni suhteen olen aina ollut ahdistunut ja epätoivoinen. Näin jälkikäteen, ihan turhaan nuorena. Todellinen lihominen tapahtui opiskeluaikana. Normaali tarina. Lapsena minulta on kielletty kaikki herkuttelu, vaikka samalla se on sallittu veljelleni. Sitten muutin omilleni ja huomasin ajattelevani, että nyt saan herkutella juuri niin paljon kuin haluan ilman, että joku kieltää sen minulta!
Se tietenkin on kostautunut vain ja ainoastaan minulle.
Ruoka on minulle ehdottomasti ystävä. Ainoa, joka pysyy rinnalla vaikka mikä olisi. Tuki ja turva, joka aina osaa lohduttaa. Täi näin ainakin uskon. En siis väheksy tässä muita ystäviäni. Minulla on ihmisiä, jotka pysyvät lähellä, mutta ruoka on erilainen ystävä. Sen mielipiteillä ei ole väliä, eikä sillä ole mielipiteitä: se ei arvostele ja antaa sinulle 100 % huomionsa.
Onko teillä kellään muulla samanlaisia tuntemuksia?
Nyt pitäisi keksiä keino, jolla osaisin tehdä ruuat oikealla tavalla ystävän. Piristävän ja iloa tuottavan. En halua sen olevan lohduke vaan energian lähde. Nyt olen vain ymmälläni miten saan muutettua tilanteen. Ideoita?
Eksynein terkuin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit. Se lämmittää sydäntäni!